Iloa ja tuskaa samalla hetkellä

Kesätöistä.

Sain aiemmin kesätyöpaikan Espoosta, en varsinaisesti lupautunut, sanoin, että pitää saada koulun kanssa asiat sovittua ja lapsen iltahoidot järjestettyä. Oli puhetta, että teen yhden illan viikossa ja saan itse päättää työvuorot. Ekan viikon vuorot sitten vaan tumpsahti sähköpostiin, ilman, että pääsin niihin mitenkään vaikuttamaan. Keskiviikoksi oli laitettu ilta 13-21, torstaiksi aamu 7-15. Pikkasen otin stressiä jo tästä. Olisin varmasti saanut jonkun hakemaan Fannin hoidosta, mutta kohtuutonta jo lapselle, että pääsee nukkumaan 22 ja aamulla revitään sängystä ylös siinä 05.30. Ja heinäkuussa, kun lähes koko mun tukiverkosto lomailee, niin en tiedä miten silloin olisi hoidot järjestyny, heillä on kuitenkin oikeus lomaansa, ilman että tarvii ottaa mun lapsi hoidettavakseen. Kannoin huolta niistä työmatkoista, jotka olis parhaimmillaan ollu varmaan tuntia (eli Fannille perus hoitopäivä olis ollu n. 10h) ja iltahoidoista. Ja entäs jos mun auto vaikka olis hajonnu kesän aikana? Katoin matka-ajan julkisilla, 1h 13min.

Nyt sitten tarjottiin paikkaa läheltä. Osasto, jossa tehdään 3-vuoroa, mutta mulle lupasivat, että saan tehdä pelkkää arkiaamua. Otin paikan vastaan ja soitin sinne Espoon paikkaan. Ei kovin hyvin ottanut asiaa vastaan (en kyllä muuta olettanutkaan). Jotenkin jäi kuitenkin itelle huono fiilis, siellä kun vaan oletettiin mun tulevan sinne, vaikka en ollut itse sanonut tulevani. Jostain syystä mulla on tosi paha mieli tästä, siks oli taas vähän pakko purkaa ajatuksia. Pitäis oppia semmoseks, ettei välittäis tommosesta. Kun osais ottaa asian niin, ettei se ole mun ongelma, vaan siellä sen työnantajan. Välillä tää hiton empaattisuus sais painua jonnekin muualle musta. Emmä nyt edes osaa iloita tosta toisesta paikasta, kun surkuttelen vaan, että jouduin sanoo sinne toiseen, etten tuu. Äiti jo ehti moralisoida ja olla ettei noin voi tehdä. Sen tapana on yleensäkin paheksua kaikkia mun valintoja ja tekemisiä.

Ääh, että osaa taas olla vaikeeta.

-Mari