Töissä sitä miettii paljon. Kun näkee ne sairaudet ja ne järkyttävät määrät lääkkeitä. Oma ajatukseni (ainakin vielä tässä vaiheessa) on se, etten todellakaan halua keinotekoisesti pitkittää elämääni lääkkeiden avulla. Kaikesta tehdään niin luonnotonta. Hyvänä esimerkkinä kolesterolilääkkeet. Nekin ymmärrän joissain tilanteissa, mutta useimmiten en. Nykyisin kun on vielä tieto siitä kuinka syödä, jotta voidaan välttyä korkeilta kolesteroliarvoilta. Ja kun se on myös ihan luonnollista, että sitä rasvaa ajan kanssa himppusen sinne suoniin kertyy. Niinhän on aiemminkin ollut.
Tää keinotekoinen elämän pitkittäminen johtaa vaan siihen, että vanhukset on koko aika huonokuntoisempia. En tiedä ketä se oikein palvelee? Tuskinpa se vanhuskaan enää siinä vaiheessa nauttii elämästään, kun kuulo on mennyttä, henki ei kulje, liikkumaan ei pääse ja yksin vaan joutuu kotona olemaan. Sukulaiset käy kerran viikossa ja ateriapalvelu tuo kerran päivässä valmiin lämpimän ruoan.
Vanhainkodissa oli kamalinta. Täysin muistamattomia mummuja. Siinä kohdassa mä en ymmärrä enää paljon mitään muuta kun kipulääkkeet. Ja ihan ehdottomasti siinä vaiheessa kaikilla pitäisi olla DNR, elvytyskielto. Se ei ole enää elämää. Ja silti näihinkin mummuihin pumpataan 20 nappia päivässä, jotta henki pihisisi mahdollisimman pitkään.
Mua ei kiinnosta tässä se taloudellinen puoli, vaikka tuleehan tää yhteiskunnalle kalliiksi. Ja koko aika ollaan enemmän lirissä asian vuoksi. Enemmän mua kiinnostaa kuitenkin se minkälaisen vanhuuden mä itselleni haluaisin. Ja se on kaikkea muuta kun tätä mitä näkee päivittäin.
-Mari
Monessa työssä näkee sen, mikä menee vikaan. Esim. itse tänään itkin tuota meidän koulusysteemiä: vanhemmat raahaa lapsensa väkisin lukioon, vaikka ne teinit turhautuvat koko hommaan ja pilaavat muiltakin ilon opiskella. Ei mitään järkeä siinäkään touhussa. Ihan oman työni uhalla olen kyllä sitä mieltä, että viimeistään lukiossa pitäisi olla joku pääsykoesysteemi tai lukio on kohta samaa yläasteen pakkopullaa, eikä hyödytä ketään.
VastaaPoistaTosin niitä rajanvetoja on niin vaikea tehdä. Sekä lääketieteessä että koulussa. Ja varmaan monessa muussakin asiassa.
Paha aihe. Omat vanhempani ovat kohta 70v ja pärjäävät yhdessaä itsekseen, vaikka muutamankymmenen kilometrin etäisyydellä olevat lapset ovat muka työelämässään niin kiireisiä, etteivät ehdi käymään, ellei erikseen kylään kutsuta. Toinen siinä kunnossa, ettei liikunnaltaan yksin pärjäisi, jos toiselle jotain sattuisi; toinen, kestäisikö henkisesti, jos em. menehtyisi tai joutuisi sairaalahoitoon.
VastaaPoistaMe lapset emme ajattele, suunnittele ja varmaan lopulta panikoimme. Teemmekö silloin virheratkaisun, onko ilman suuria rahallisia ponnistuksia edes monia vaihtoehtoja? Mutta en halua ajatella pahoja vaihtoehtoja, vaikka joku on jossain vaiheessa (onneksi) edessä, kyllä vanhempien kuuluu lähteä täältä ensin...
Ja vielä sen verran: on me uskallettu puhua mitkä hautaustavat vanhemmat haluaa ja toinen on sanonut ääneen senkin, ettei elämäänsä saa pitkittää, toinen ei varmasti tiedä itsekään mitä haluaa eikä siksi siitä sanonut.
hui olkoon kun tuntui ihan että kirjoitettiin jostain ihan yliluonnollisesta asiasta. Ilmeisesti hoitoala kuitenkin vähän tuttu. Itse olen 70v 9 lapsenlapsen mummi. Vietän melko tavallista kotielämää, käyn kävellen kaupassa, saan ulkoilun ja liikunnan ilon. 2x viikossa uimahallilla ja lisäksi hoitelen lapsenlapsia ja joskus heidän kavereitakin. Olen leski, mutta se ei ole invalisoinut elämääni. Oma äitini, kuoli viime keväänä 97vuoden ikäisenä. Vietti elämänsä yhden vajaan vuoden sairaalassa
VastaaPoistaotti kipulääkettä ja kävi tanssimassa 80 v asti.Lapseni eivät halua puhua kanssani kuolemasta. Hiljaisella tavalla olen tuonut esille, että haluan heidän huolehtivan minusta niin kauan kuin mahdollista,sitten kun en itse jaksa. Luoja suokoon että jaksan vielä pitkään huolehtia itse itsestäni. Kiitos rohkeasta kirjoituksesta. Oli ihan mukava lukea mitä nuoret ajattelevat.